Tervetuloa lukemaan selviytymistarinaani perheväkivallasta, masennuksesta ja päihderiippuvuudesta
Heippa, sinä siellä ruudun toisella puolella! Tervetuloa lukemaan ensimmäistä blogikirjoitusta uudessa blogissani ‘’Kivusta kasvuun’’. Olen empinyt pitkään oman blogin aloittamista, uudenlaista tapaa käsitellä sekä voittaa menneisyyden jättämät arvet ja lapsuuden traumat. Toivon, että kokemukseni, ajatukseni ja saavutukseni auttavat motivoimaan, inspiroimaan tai tuomaan toivoa sinulle, joka olet samassa tilanteessa kuin minä olin.
Kivusta kasvuun blogissa tulen käsittelemään turvatonta lapsuutta, perheväkivaltaa, päihderiippuvuutta ja traumaattisen lapsuuden aiheuttamia haasteita aikuisiällä sekä negatiivisen kierteen katkaisemista. Ennen sitä, haluan kuitenkin esitellä itseni ja kertoa lyhyesti tarinani.
Olen 28-vuotias Veera, kahden pienen lapsen äiti, vaimo, isosisko, vanhin tytär, perheyrityksemme Saaren Taika toimitusjohtaja ja monialayrittäjä. Haluan luoda kestävän tulevaisuuden lapsilleni ja seuraaville sukupolville, jossa jokaisella on mahdollisuus loistaa menneisyydestään huolimatta.
Lapsuus kuin kauhuelokuvasta
Lapsuuttani on usein kuvailtu kuin suoraan kauhuelokuvasta. Itseni olen ulkoistanut tapahtumista, puhun niistä hymyssä suin ja naurahdan päälle. Se on kuulemma yksi tapa käsitellä vaikeita tapahtumia ja suojella itseään. En muista, koska olisin itkenyt vaikeiden asioiden äärellä, ja usein esimerkiksi terapiassa suljen tunteet pois, vaikka kehossa tuntuu siltä, että pian tulee itku. Syvällä sisimmässäni ajattelen, etten voi itkeä. Se tekee minusta heikon ja kertoo, miten haavoittuvainen olen. Tai sitten en ole vielä löytänyt sellaista terapeuttia tai tilaa, jossa kokisin itkemisen turvalliseksi. Ettei minua tuomita tai nähdä heikkona. Itseäni tämä ärsyttää. Haluaisin itkeä. Kirkastaa elämäni. Päästää irti menneestä. Olla rohkea ja voida hyvin, tuntea itseni, antaa anteeksi. Usein mietin, olenko sittenkään käsitellyt asioita, ja miten kivuliaita ne sitten oikeasti ovatkaan?
Selviytymistä ja vastuuta jo nuoresta
Vanhempani olivat nuoria syntyessäni, isäni vasta yläasteella ja äitini hieman vanhempi. Molemmat tulivat köyhistä perheistä ja olivat ajautuneet rikolliselle polulle. Äitini oli nuorisovankilassa odottaessaan minua. Pian syntymäni jälkeen vanhempani kuitenkin erosivat ja äitini alkoi myöhemmin käyttämään heroiinia.
Isäni oli alkoholisti ja käytännössä koditon, joten äitini vanhemmat ottivat minut asumaan luokseen. Kävin perhepäivähoidossa ja muistan nauttineeni elämästä isoäitini polkupyörän takatarakalla. Mielikuvaharjoituksissa muistot tältä ajalta ovat lämpimiä ja turvallisia.
Äitini kuitenkin pääsi vierottautumaan heroiinista ja muutin takaisin äidin luokse. Vierottautumisessa auttoi eräs mies, joka asusteli meillä useita vuosia. Hän oli ihana, tai ainakin niin luulimme. Hän siivosi, teki minulle aamupalaa ja ruokaa päivittäin sekä pelasi kanssani lautapelejä. Kotimme oli kuitenkin aika rauhaton, sillä miehen ystävät hengailivat meillä pitkin päiviä ja öitä. Koskaan ei ollut aikaa vain sen ns. perheemme kesken. Aloin myös pian pelkäämään miestä, sillä muutaman kerran tehdessäni jotain väärää hän saattoi lyödä minua. Tottelemattomuudesta sekä niskuroinnista joutui yleensä jääkylmään suihkuun kaikki vaatteet päällä, jossa kyllä pysyin niin kauan, kunnes mies päästi korvastani irti. Tukkapöllyt ja korvan vääntö olivat ihan pikkujuttuja, mutta missä menee se 7-vuotiaan lapsen kurittamisen raja? Muistan saaneeni useammankin kerran nahkaisesta remmistä. Joskus minut sidottiin nippusiteillä tuoliin kiinni, jos jäin valehtelusta kiinni enkä suostunut kertomaan totuutta.
Kodissamme tapahtui kummallisia asioita miesten ystävien vieraillessa. Joku varasti joskus potkulautani, joku meni naapurin ikkunasta läpi luullessaan sen olevan meidän ja joskus koko porukka juoksi takapihan metsässä karkuun olemattomia asioita. Kerran kotimme kylpyhuone oli täynnä verta, sillä jonkun pää oli ottanut todella paljon osumaa ja auennut. Varmaan mietit, missä äitini on ollut koko tämän ajan. Rohkea ja iloinen äitini muuttui suhteen alussa apaattiseksi, jaksamattomaksi ja todella väsyneeksi. Lapsuuden ajan muistot äidistäni ovatkin hyvin pitkälti sitä, ettei hän jaksanut kanssani leikkiä ja suurimman osan ajasta hän vain nukkui sängyssään eikä voimia kodinhoitoon riittänyt.
Kaikki mullistui hieman ennen 8-vuotis syntymäpäiviäni. Kävimme äitini kanssa hakemassa ruokaa ja saavuimme kotiin, jossa vastasyntynyt pikkuveljeni nukkui. Menimme sisälle hyvin mielin. Mies tuli vastaan ja alkoi huutaa äidilleni ja kävi tähän käsiksi. -”Lääkkeet? Missä mun lääkkeet?”
Säntäsin huoneeseeni ja jätin oven raolleen ja seurasin tilannetta raosta. Mies paiskoi äitiäni eteisessä niin, että taulumme menivät rikki ja lasinsiruja oli joka puolella. Huuto oli kamala. Ovet tulivat täyteen reikiä miehen lyödessä niihin. Hän löi, heitti ja kuristi äitiäni aivan silmieni edessä. Ovikellomme soi, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Äitini ei saanut henkeä ja hänen ihonsa alkoi muuttua sinertäväksi. Juoksin vaistomaisesti miehen taakse ja potkaisin häntä niin kovaa kuin pystyin. Hän päästi irti äidistäni, kääntyi minua kohti ja tarttui kurkustani kiinni. Löin pääni eteisen seinään miehen heittäessä minut. Äitini huusi apua ja sanoi minulle, että minun täytyy mennä naapuriin hakemaan apua. Avasin ulko-oven, jonka takana seisoi isäni ystävä. Hän ryntäsi huutaen sisään ja repi väkivaltaisen miehen irti äidistäni ja piteli tästä kiinni. Huusin apua ja seinänaapurimme avasi ovensa ja otti minut ja veljeni sisään. Äitini tuli pian perässä. Soitimme poliisit, mutta miehet ehtivät lähteä paikalta ennenkuin he saapuivat.
Tapahtuman jälkeiset ajat ovat omalta kohdaltani todella sumeita aina 15-vuotiaaksi asti. Elimme jatkuvassa pelossa. Äitini oli todella masentunut ja minun piti huolehtia pikkuveljestäni.
Nuorena sairastettu masennus
Muutimme Raatalaan kun olin 15-vuotias ja menin yhdeksännelle luokalle Kosken yläasteelle. Olin uusi oppilas koulussa, jossa kaikki suurin piirtein tunsivat toisensa jo vaippaiästä. Sairastuinkin silloin keskivaikeaan masennukseen, enkä paljon koulussa ollut. En kokenut kuuluvani joukkoon ja koulu ahdisti minua. Isoäitini oli töissä kanslistina koulussa ja vietinkin kaikki välitunnit kansliassa, jos siis olin kouluun asti raahautunut.
Aloin suorittamaan kaksoistutkintoa lukiossa ja ammattikoulussa datanomipuolella. Samoihin aikoihin aloitin kauan odotetun psykoterapian. Silloin en nähnyt itselläni tulevaisuutta, enkä oikeastaan halunnut. Olin rikki ja halusin kaiken vain loppuvan. Syytin äitiäni pahasta olostani ja masennuksesta sekä kaikesta pahasta, mitä minulle oli tapahtunut. Syytin äitiä siitäkin ajasta ennen Raatalaan muuttoa, kun vahdin päivittäin pikkuveljeäni enkä päässyt aina ystävieni kanssa ulos elleivät he tulleet meille leikkimään. Äitini oli masentunut, eikä aina jaksanut tehdä kaikkea niin minä hoidin veljeäni ja pidin kotia pystyssä.
Lukion ensimmäisen vuoden jälkeen, hiukan ennen kuin täytin 17-vuotta, muutin ensimmäiseen omaan asuntoon takaisin Turkuun. Jatkoin lukiota siellä, muutaman jakson kävin kunnolla, kun jaksaminen taas lopahti. Myös psykoterapia alkoi Turussa, sillä Saloon oli hankala kulkea.
Halusin kuulua joukkoon ja viettää aikaa kavereideni kanssa, ja olinkin päivät pitkät ulkona. Kaveripiirini oli iso ja kaikki hengasivatkin aina tietyn koulun pihalla ja viettivät aikaa pelaten koripalloa tai lentopalloa ja viikonloppuisin käyttäen päihteitä.
Retkahdus huumeisiin
Vanhempieni päihdetaustan ja kokemusteni takia olin aina voimakkaasti huumeita vastaan. Olin vannonut, etten ikinä kokeile huumeita, valistin kavereitani huumeiden haitoista ja pidin puhutteluja. Kaveriporukassani kuitenkin vahvemmat päihteet lisääntyivät ja samoin suostuttelu. Ensin kannabis, sitten ekstaasi ja amfetamiini.
Oma retkahdukseni päihteisiin tapahtui turkulaisella klubilla, jossa ostin tuttavaltani ekstaasia. Otin ensin puolikkaan, ja koska vaikutus ei alkanutkaan, nappasin toisen puolen. Pian olin aivan muissa maailmoissa. Jäin koukkuun ensimmäisestä kerrasta ja etsin jatkuvasti lisää sitä hyvää oloa vain huomatakseni pikkuhiljaa, miten viihdekäyttö muuttui päivittäiseksi. Mietin usein, milloin joku kavereistani alkaisi käyttää suonensisäisiä. Siihen en koskaan lähtisi, ja se piti.
Yrittäjyys toi valoa tunnelin päähän
Jätin lukion kesken, kun opettajat alkoivat hiillostaa minua poissaoloista. Vaihtelinkin aika paljon kouluja. Olin aina muutaman jakson ja lopetin, pian löysinkin itseni kuntouttavasta työtoiminnasta. Kävin siellä neljä kuukautta ja aloitin aikuiskoulutuksen merkonomiksi. Aloin voimaan paremmin. Muistan kuinka vahva olo tuli, kun sanoin ensimmäistä kertaa ääneen, etten koe olevani masentunut enää.
Ystävystyin sattumalta mieheni Teemun kanssa, joka näytti minulle, että elämässä on muutakin kuin sekaisin olemista, välinpitämättömiä ihmisiä ja rikollisuutta. Ihannoin Teemun päivätyötä.
Oivalsin, että voin tehdä harrastuksestani itselleni päivätyön ja ryhdyin yrittäjäksi. Pian minulla oli unelmieni työ tatuointitaiteilijana, kalenteri täynnä vuodeksi eteenpäin eikä tarvinnut enää pelätä, riittääkö rahani ruokaan.
Kaipasin kuitenkin elämääni lisää haasteita, joten hyppäsin pää edellä syvään päätyyn ja aloitin oppimatkani perheyrityksemme Saaren Taian toimitusjohtajana syksyllä 2020.
Missiooni kuuluu varmistaa, että jokaisella on mahdollisuus loistaa menneisyydestään riippumatta ja luoda viihtyisiä työpaikkoja, joissa ihmiset voivat kukoistaa.
