Miten lapsena koettu väkivalta ja trauma vaikuttaa elämään?

Hiljainen tila, jossa on turvallinen tunnelma.

Saavun työpäivän jälkeen terapiaan, jonka aloitin uudestaan viime vuonna. Teemme mielikuvaharjoitteita aikajanan perusteella, johon listasimme muistamani traumaattiset kokemukset kahdeksanvuotiaaseen asti.

Terapiahuoneen iso ikkuna päästää sisään laskevan auringon lempeää valoa, ja tunnen oloni turvalliseksi.

Käymme läpi tuttuun tapaan vointini, perheyrityksemme tilan ja kuulumiseni. Aloitamme mielikuvaharjoittelun siitä tapahtumasta, joka on muovannut minua ja kalvaa edelleen mieltäni.

Matka takaisin pahimpaan pelkoon

Tässä istun ja käyn jälleen läpi tapahtumaa, josta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Sitä hetkeä, jolloin äitini melkein kuoli perheväkivallan johdosta.

Etsin huoneesta mukavan kohdan, käperryn harmaaseen pehmustettuun tuoliin viltti ympärilläni ja suljen silmäni.

Palaan mielikuvassani siihen asuntoon Pallivahassa, johon olimme juuri muuttaneet Aurinkolaaksosta. Seison eteisessä, liilat leveälahkeiset farkut jalassa ja beige vetoketjullinen collage-paita päällä. Vaaleissa pellavaisissa hiuksissani on kaunis panta. Tunnen oloni nostalgiseksi ja ajattelen ‘’Minä asuin täällä. Muistan jokaisen huoneen, seinät ja yksityiskohdat’’

Siirrymme rauhallisesti mielikuvassa siihen hetkeen, ennen väkivallan tekoa.

Äiti ja lapsi

Olen kahdeksanvuotias. Vietän aikaa huoneessani ovi kiinni ja leikin kahden gerbiilini kanssa, Tikun ja Takun.

Mies saapuu asuntoomme. En muista, soiko ovikello vai tuliko hän omalla avaimella. Muistan kuulleeni huutoa, raotan huoneeni ovea ja seuraan sivusta sitä, miten mies riepottelee äitiäni ympäri asuntoa etsien lääkkeitä, jotka äitini on hävittänyt tämän pyynnöstä.

Yhtäkkiä on hiljaista. Mielikuvassani en kuule ääntä. En huutoa, en paiskimista, en mitään. Näen vain äitini velttona maassa. Tunnen sen pelon ja kivun, poskelleni vierähtää kyynel. Hengitykseni salpaantuu.

Pysähdymme ja hengitämme rauhassa. Jatkamme pienen tauon jälkeen mielikuvaharjoitetta eteenpäin.

Katson taas ovenraosta. Mies kuristaa äitiäni kylpyhuoneen ovea vasten. Äitini ilme on itkuinen. Näen, että äitiä sattuu, mutta en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Äitini kasvot on kalpeat ja huulet sinertävät, mies kuristaa kovaa. Äitini riuhtoo.

Päästän gerbiilit käsistäni huoneeseeni, syöksyn kohti miestä ja potkaisen. Mies irrottaa otteensa äitini kurkusta ja äitini valahtaa velttona maahan. Mies kääntyy minua kohti ja heittää minut päin seinää ulko-oven lähettyville. Äitini makaa lattialla ja saa sanottua minulle ‘’Hae apua’’. Lähden ulko-ovea kohti ja avaan sen. Miehen ystävä on oven takana ja hyökkää miehen kimppuun. Muistan kuulleeni, miten miehen ystävä ihmettelee tämän käytöstä. Juoksen viereiseen naapuriin, jossa minut otetaan nopeasti turvaan. Pian äitini tulee perässä alle puolivuotiaan pikkuveljeni ja koirien kanssa.

Poliisit saapuvat hieman myöhemmin, mies ja tämän ystävä on poissa. Kotimme on sekaisin, lattia on täynnä tauluista peräisin olevia lasinsiruja. Kiltti poliisi auttaa minua etsimään huoneessani vapaana olevat gerbiilit.

Palaamme mielikuvaharjoitteesta tähän hetkeen ja käymme läpi kokemuksiani, ilmeitä ja eleitäni harjoituksen aikana.

Lapsi katsoo oven raosta

Trauman jättämät jäljet

Kokemus on vahva, mutta tällä kertaa en hymyillyt tai nauranut kertoessani siitä. Se on terapeutin mukaan puolustuskeinoni hymyillä ja nauraa, kun kerron traumoistani.

Tunnen kehossani vahvasti ne tuntemukset, joita kahdeksanvuotiaana joudun näkemään ja kokemaan. Pelkäsin. Minulle tärkeä ihminen satutti äitiäni, oman elämäni lähtöpistettä, turvasatamaani, minun aikuistani.

Äitini melkein kuoli.

Mitä sitten tapahtui?

Muistikuvani ovat huonot, ehkä mieleni on blokannut trauman jälkeistä aikaa.

Poliisit tekivät lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen, jonka äitini peloissaan halusi peruuttaa. Sosiaalityöntekijät antoivat äidilleni kuitenkin kaksi vaihtoehtoa, tehdä rikosilmoitus tai lapset huostaanotetaan. Äitini oli rohkea ja valitsi rikosilmoituksen. Sain pienen korvauksen kivuista ja säryistä pari vuotta tapahtuman jälkeen. Sillä rahalla ostin polkupyörän.

Jäimme samaan asuntoon asumaan vielä useammaksi vuodeksi, olihan se meidän kotimme. Elimme kuitenkin jatkuvassa pelossa. Mies uhkaili äitiäni eron jälkeen.

Muistan, kuinka pelkäsin jokaista varjoa ikkunani takana. Pelkäsin, että se mies tulee ikkunasta ja satuttaa meitä. Pelkäsin olla yksin kotona. Pelkäsin kävellä miestä vastaan kadulla ja vaihdoin tien puolta heti, jos vastaan kävelee mieshahmo. Pelkäsin ottaa tatuointiasiakkaaksi miehiä. Jos hävittäisin avaimeni ja se mies löytäisi ne, hän pääsisi kotiini satuttamaan meitä. Koen, että menetin lapsuuteni ja jouduin aikuistumaan liian aikaisin.

Mielikuvaharjoitteen jälkeen tunnen oloni kevyemmäksi, vapautuneeksi. Olen helpottunut, koska itkin. Mietin, miten onnekas olen. Äitini on elossa. Pikkuveljeni on elossa. Minä olen elossa.

Asia voisi olla toisin. Jatkuvasti uutisoidaan lapsista, naisista, miehistä ja puolisoista, joiden elämä päättyi liian aikaisin. Eniten satuttaa ne viattomat lapset, joiden iloiset, hassuttelevat ilmeet ja elämää täynnä olevat kirkkaat silmät sulkeutuvat lopullisesti oman turvasataman toimesta mitä kamalimmilla tavoilla, kivussa. Toivon sydämeni pohjasta, ettei näitä tapauksia olisi ja otan osaa jokaisen suruun, jota aihe koskettaa.

Piirretty muotokuva lapsesta

Lapsuuden haavat aikuisuudessa

Olen kärsinyt mielenterveysongelmista lapsuudesta asti ja sairastuin teini-iässä keskivaikeaan masennukseen, jonka myötä ajauduin myöhemmin huonoon seuraan ja aloin käyttää muitakin päihteitä alkoholin lisäksi. Kouluni jäi kesken enkä nähnyt itselläni tulevaisuutta. Onneksi ystävystyin sattumalta mieheni Teemun kanssa, joka näytti minulle, että elämässä on muutakin kuin sekaisin olemista, välinpitämättömiä ihmisiä ja rikollisuutta. Pääsin irti päihteistä ja aloin voimaan paremmin, tein harrastuksestani itselleni päivätyön ja ryhdyin yrittäjäksi.

Sisimmässäni olen hyvin epävarma ja minulla on jatkuva miellyttämisen tarve. Pelkään, että jään yksin ja pyrin siksi tekemään kaikkeni, että minusta pidetään. Tämä hankaloittaa todella paljon yrittämistä tänä someaikakautena. Jos haluat, että palveluasi tai tuotteitasi myydään, täytyy olla esillä julkisesti somessa ja se taas tunnetusti voi olla raju paikka, kun anonyymien nimimerkkien takaa voidaan huudella mitä tahansa. Itsellä tälläiset menee vahvasti ihon alle ja saatan pohtia useita päiviä sängyssä maaten, mitä tein väärin tai että nyt kaikki vihaavat minua. Onneksi olen saanut paljon uusia sparrikavereita, joiden kanssa näitäkin asioita voi käsitellä ettei tarvitse jäädä yksin.

Kokemukseni ovat musertaneet myös luottamuksen ja takaraivossani jyskyttää aina ajatus siitä, että joku ihminen haluaa satuttaa tavalla tai toisella. Saatan mielessäni lähteä ylikierroksille ja keksiä kymmeniä eri skenaarioita, miten luottamus rikkoutuu ja lopuksi minua sattuu. Tämä on vaatinut vuosien työtä ja vaatii edelleen, oppia luottamaan ihmisiin. Tässä maailmassa on monia ihania ihmisiä, jotka ovat luottamisen arvoisia, ovat tukena heikolla hetkellä ja seisovat rinnallasi vaikka miten myrskyäisi.

Omien lasten myötä olen huomannut pelkääväni mielestäni turhia asioita, kuten sitä, että olen huono äiti ja lapseni huostaanotetaan minulta. Ja välillä, jos mieheni korottaa ääntään, tunnen kehossani sen saman pelon, jota koin kahdeksanvuotiaana, vaikka tiedän, ettei mieheni satuttaisi kärpästäkään.

Huomaan myös, että pelkään vieläkin ovia ja ikkunoita. Joka ilta on pakko tarkistaa, että kaikki ovet ovat varmasti lukossa ja verhot on kiinni. Pelkään, että joku tulee satuttamaan minua ja perhettäni.

Kaikesta huolimatta, olen oppinut jo nuorena monia hyödyllisiä taitoja, kuten ruuanlaiton, leipomisen, erilaisia kotitöitä sekä elinkeinon. Ilman tatuointiharrastustani, minusta ei varmaan koskaan olisi tullut yrittäjää.

Saaren Taika toimitusjohtaja

Miten olen oppinut elämään trauman kanssa?

Olen käynyt terapiassa niin kauan kuin muistan. Ensin kahdeksanvuotiaana kävimme äidin kanssa jossain keskustelemassa. 15-vuotiaana pääsin terapiaan ja sitä kautta psykoterapiaan, jossa kävin kolmen vuoden ajan Kelan korvaamana. Jatkoin sen jälkeen vielä omakustanteisesti ja nyt aloitin uudestaan erilaisen terapiamuodon, jossa on vahvasti mukana mielikuvaharjoitteet.

Keskustelu terapeuttien kanssa on auttanut jäsentämään tapahtumia, tunnistamaan tunteita ja syitä erilaisille käytösmalleilleni sekä ymmärtämään, etten ole voinut vaikuttaa lapsena koettuihin asioihin. Olen pystynyt päästämään irti syyllisyyden tunteesta ja jatkamaan elämää eteenpäin.

Vaikka menneisyyden haavat eivät täysin katoa, niitä voi oppia käsittelemään ja niiden kanssa voi elää. Terapia ja itsensä kohtaaminen ovat auttaneet minua ymmärtämään, ettei menneisyyteni määritä minua kokonaan.

Olen edelleen matkalla, mutta tänään tunnen oloni kevyemmäksi kuin eilen. Ja se on tarpeeksi.

Lue lisää perheyrityksemme Saaren Taian tarinasta ja siitä, miten rakennamme lempeämpää arkea haastavalle iholle.

Rauhallinen merimaisema

Täältä saat apua, jos olet kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa:

Nollalinja – maksuton ja valtakunnallinen 24/7 auttava puhelin ja chat
📞 080 005 005 | 🌐 https://nollalinja.fi

Rikosuhripäivystys (RIKU) – tukea rikoksen uhreille ja heidän läheisilleen
📞 116 006 | 🌐 https://riku.fi

Naisten Linja – apua naisille, jotka ovat kokeneet väkivaltaa tai sen uhkaa
📞 0800 02400 | 🌐 https://naistenlinja.fi

Ensi- ja turvakotien liitto – turvakodit ja kriisipalvelut
🌐 https://ensijaturvakotienliitto.fi

Mannerheimin Lastensuojeluliitto, Lasten ja nuorten puhelin
📞 116 111 | 🌐 https://nuortennetti.fi

Sekasin-chat – nuorille mielenterveys- ja kriisitukea
🌐 https://sekasin.fi